Luin vähän aikaa sitten rakkaan kirjallisuuspiirini kanssa Saramagon kirjan Kertomus näkevistä, joka on kuin nykypäivän 1984. Kirja kokonaisuutena ei jäänyt muistiini minään parhaana klassikkona, mutta monia mietteitä se herätti.

Kirjan juoni on lyhykäisyydessään se, että eräässä kaupungissa vaaleissa äänestetään niin paljon tyhjää, että kaupunkiin julistetaan hätätila ja se piiritetään. Saramagon jännällä ja hyvällä tyylillä keskitytään täysin asiaan, ei laisinkaan kuvailuun. Kaivelemaan jää se, miksi kukaan tyhjää äänestänyt ei astu esiin ja osoita suoraan epäkohtia, jotka johtivat äänestystulokseen. Joko epäkohdat ovat heille liian selviä tai kaupunkilaiset ovat niin passiivisia, että odottavat muiden tekevän jotain. Kirjassa mainitaan kyllä mielenosoituksia, mutta niiden sisältöä ei kerrota. Voi tietysti olla, että tämä vain heijastaa vallanpitäjän ymmärtämättömyyttä asiasta. Onko kaiken lisäksi omaisuus lopulta kaupunkilaisillekin kaikkein tärkein, kun he kääntyvät pakomatkalta takaisin kuultuaan kotejaan ryöstettävän?

Hallituksen toiminta on tietysti sietämätöntä. Se vain yrittää kukistaa tyhjää äänestäneiden hiljaisen kapinan miettimättä kertaakaan, mikä on vialla. He kuitenkin taistelevat tuulimyllyjä vastaan, symbolina valkoinen valo ja väri yleensäkin. Hallitus haluaa padota sen, mitä se ei ymmärrä. Vallalla on foucault’lainen piilovalta.

Asetelma on kuitenkin liian mustavalkoisen ylikorostunut. Ministeritkin ovat (tosin osuvasti) todella stereotyyppisiä henkilöitä. Käteen jää kuitenkin vain voimakkaita epätoivon tunteita. Onneksi osuva loppu pelastaa kaiken.