Blogivieraana tukiryhmän jäsen Eva Nilsson, joka matkusti kesällä Israelissa ja Palestiinassa.

Jerusalem. Uudelta näyttävä raitiovaunu pyrhältää ohi. Tekisi mieli hypätä kyytiin, koska rinkka painaa ja on kuuma. Mutta kyytiin hyppääminen on turhaa, koska ratikka ei kuitenkaan veisi perille. Olemme matkalla Länsi-Jerusalemista Itä-Jerusalemiin, eikä raitiovaunu kulje näiden välillä, koska se on tarkoitettu vain länsipuolen israelilaisille. Idässä on omat bussit ja taksit palestiinalaisille.

Betlehem. Kävelen muurin vierustaa ja tutkin siihen maalattuja kuvia, tägejä ja graffiteja vapaudesta, rauhasta ja oikeudenmukaisuudesta. Olen juuri hetkeä aikaisemmnin tavannut Bahan, joka tukee oliivinviljeljöitä, joiden maat on halkaistu tällä lähes 800 kilometriä pitkällä muurilla. Hän kertoo viljelijöistä, jotka ovat menettäneet elinkeinonsa, maansa ja pahimmassa tapauksessa kotinsa. Järjestö, jossa Baha on töissä, istuttaa muurin toiselle puolelle oliivipuita vastarinnan symboleiksi.

Hebron. Pulssini on koholla, koska tunnelma on niin painostava. Seisomme Shuhada Streetin alkupäässä ja Ali kertoo meille lapsuudestaan. Hänen oli vaikea mennä kouluun, koska siirtokuntalaiset olivat vallanneet alueen, jolla koulu sijaitsee. Ihmisoikeustarkkailijoiden eskortoimana pääsi perille, mutta joskus piti sietää pilkkaa ja väkivaltaa.

Lähdemme kävelemään katua pitkin, Ali ei voi tulla mukaan. Kaikkialla on lähes autiota ja hiljaista. Katson vartijatornissa istuvaa sotilasta. Sotilas katsoo takaisin ja osoittaa minua palavalla sytkärillä. Kadun päässä on muuri, johon on maalattu graffiteja. Nimimerkit SKI, UTAH ja EWOK tuntuvat tutuilta. Olen nähnyt samojen artistien töitä muuallakin. Vankkumatun uskoni graffititaiteeseen oikeudenmukaisuutta puolustavana ja vapaata tilaa symboloivana taiteenlajina saa kovan kolauksen, kun myöhemmin tutkistelen taiteiljoiden taustoja. Jenkkiläiset, tunnetut graffititaiteiljat, edustavat kollektiivia A4I – Artists 4 Israel, jonka tehtävänä on puolustaa Israelin olemassaoloa ja toimia ”turvallisuusaitana [palestiinalaista] kulttuuriterrorismia vastaan”.

Seuraavana päivänä jatkamme matkaa miehen kyydissä, joka salakuljettaa palestiinalaisia päivittäin Israeliin muurissa olevien aukkojen läpi. Toiset haluavat mennä läpi työn perässä. Toiset eivät periaatteesta lähtisi länsirannalta pakottamallakaan.

Palestiina on ääriesimerkki siitä, mitä rajoitettu elintila voi tarkoittaa. Silti se sai minut miettimään omaa arkeani Helsingissä. Avoin kaupunkitila on meille helsinkiläisille lähes itsestäänselvyys, vaikka monen naisen ja maahanmuuttajan pelon maantiede kattaa edelleen puistot, kadunpätkät ja kaupunginosat, joissa ei kannata liikkua pimeän jälkeen. Pyöräiljöiden turvaa uhkaa puolestaan pääasiallisesti autoille suunniteltu tieverkosto ja kehnot pyörätiet. Meidän liikkuvuuttamme eivät kuitenkaan rajoita muurit, check pointit, passin leimat tai suljetut kadut. Olkaamme autuaan onnellisia siitä. Viime vuosina kaupunkitilaa on otettu entistä enemmän haltuun kaupunkiviljelmin, ravintolapäivin, kirpparein, valtauksin ja graffitiseinin. Stop töhryille -kampanjakin on vihdoin saatu loppumaan. Tästä on hyvä jatkaa.

Eva Nilsson