Lauri Tähtinen kirjoitti taannoin Hesarin vieraskynässä EU:n demokratiavajeesta. EU:ta on pitkään pidetty kansalaiselle kaukaisena ja nyt eurokriisin yhteydessä päätöksentekovalta on valunut yhä enemmän jäsenvaltioille (tästä kirjoitin aiemmin). On yksi hyvin konkreettinen tapa edistää ihmisten mahdollisuuksia vaikuttaa EU-päätöksentekoon: avoimuus.
EU:n päätöksenteon avoimuudesta ja asiakirjojen saatavuudesta on kirjoitettu viime aikoina Suomessa melko vähän, vaikka juuri pohjoismaalaiset ovat olleet avainasemassa EU:n avoimuuslainsäädännön luomisessa vuonna 2001. Asiakirjojen saatavuus saattaa kuulostaa paperinmakuiselta arkistokieleltä, vaikka kyseessä on käytännössä esimerkiksi siitä, saavatko ihmiset tietoa asioista ennen lopullisia päätöksiä. Kaiken lisäksi avoimuudesta on käynnissä tällä hetkellä jännitysnäytelmä.

Vuonna 2008 komissio esitti avoimuusasetuksen (asetus 1049/2001, tuttavallisemmin ”ten forty nine”) muuttamista muun muassa rajaamalla se koskemaan aiemmasta poiketen vain sellaisia asiakirjoja, jotka on rekisteröity. Tämä ei käynyt avoimuuden esitaistelijalle Euroopan parlamentille, joka ei kuitenkaan neuvotteluiden ollessa kesken hyväksynyt lopullista kantaansa täysistunnossa. Vuoden 2009 vaalien takia työ aloitettiin taas uudelleen, mutta se jumiutui sisä- ja oikeusasioiden valiokuntaan. Ongelmana oli muun muassa konservatiivit (EPP), jotka kannattivat komission tavoin avoimuuden rajaamista.

Meppi Heidi Hautala sai tehtäväkseen tämän umpisolmun aukaisemisen mietinnöllään, joka koski avoimuusasetuksen toimivuttaa vuosina 2009-2010. Työskentelinkin asian parissa hänen avustajanaan koko kevään 2011. Keräsimme muun muassa konkreettisia esimerkkejä siitä, mitä ongelmia kansalaiset ovat kohdanneet EU-asiakirjojen saannissa. Näitä löytyi. Ehkä kafkamaisin oli ministerineuvoston päätös olla toimittamatta Access Info-järjestölle jäsenmaiden kantoja liittyen juurikin avoimuusasetuksen uudistusehdotukseen! Tuomioistuimen mukaan tämä oli avoimuusasetuksen vastaista. Huonoiten avoimuutta toteuttaa juuri neuvosto, jonka asiakirjapyyntöjen hylkäysprosentti on suurin (22,5 % vuonna 2009). Vaikeaa on saada tietoa muun muassa neuvoston ja komission työryhmistä, joissa päätökset käytännössä tehdään ennen virallista hyväksyntää.

Ongelmia tuottaa erityisesti se, että avoimuuasetuksen poikkeusperusteita käytetään lepsusti. Itsekin törmäsin tähän kyseltyäni komissiosta biopolttoaineisiin liittyvää asiakirjaa. Vastaukseni oli, ettei sitä voida antaa (demokraattisesti valitussa Euroopan parlamentissa työskentelevälle!), koska päätöksenteko on vielä kesken.

Nimenomaan tähän ns. ”space to think”-periaatteeseen (eli asian keskeneräisyyteen vetoamiseen salaamisen perusteena) parlamentti haluaakin kavennusta. Lissabonin sopimus eroaa aiemmista perussopimuksista siinä, ettei se enää anna selkänojaa tällaiselle poikkeukselle lainsäädännöllisten asiakirjojen kohdalla. Poikkeus perustuu siis vain asetukseen. Vaikka olisimme halunneet vaatia vielä tiukempaa muutosta, luotiin konservatiiviryhmän vaatimuksesta kompromissi, jonka mukaan asian keskeneräisyyttä saa käyttää vain hyvin rajatuissa tapauksissa.

Lähdimme mietinnön valmistelussa siitä, että Lissabonin sopimus on vahvistanut avoimuuden perusoikeudeksi. Se koskee nykyisin myös muita EU-instituutioita kuin parlamenttia, neuvostoa ja komissiota, kuten Euroopan investointipankkia. EU:n tulee näyttää avoimuudessa mallia ja olla proaktiivinen. Asiakirjat tulee olla muun muassa netissä yhdestä paikasta löydettävissä (nykyistä parlamentin OEIL-tietokantaa voisi muun muassa laajentaa tähän sopivaksi). Kansalaisilta ei voida vaatia juristin koulutusta voidakseen löytää tietoa keskeneräisistä prosesseista.

Kevään työ tuotti hedelmää, sillä umpisolmu aukesi ja kaikki parlamentin poliittiset ryhmät, konservatiivit mukaan lukien, saatiin yhden kannan taakse (mietintö hyväksyttiin lopulta syyskuussa 2011)! Parlamentti muun muassa vahvisti komission vuoden 2008 esitystä vastustavan kantansa, jonka mukaan avoimuus koskee kaikkia asiakirjoja, ei vain rekisteröityjä.

Yhteinen kanta saatiin, kuten politiikassa yleensäkin, muodostamalla kompromisseja. Esimerkiksi parlamentin, neuvoston ja komission välisiä kolmikantaneuvotteluja (joihin mennään, jos asia ei muuten ratkea) on vaadittu avattavaksi suurelle yleisölle. Kaikki poliittiset ryhmät saatiin kannattamaan sitä, että nämä neuvottelut avattaisiin osittain siten, että kansalaisilla on tiedossa sekä parlamentin (”orientation vote”) että neuvoston (”general approach”) kanta.

Parlamentti vaati, että koko avoimuusasetus olisi uudistettava. Erityisesti olisi selkeytettävä poikkeusperusteita. Esimerkiksi kansainvälisten sopimusten ei tulisi olla automaattisesti ei-julkisia (esimerkkinä paljon puhututtanut tekijänoikeuksia koskeva ACTA-sopimus). Ne voivat sitä olla, jos julkistamisesta todella on suurta haittaa ja jos julkistaminen ei ole suurelle yleisölle erittäin tärkeää. Asiakirjojen luokittelu salaisiksi on myös kirjavaa, joten yhtenäiset salaisuusluokittelut tulisi kirjata asetukseen.

Mepit vaativat myös, että olisi seurattava tuomioistuimen selkeyttämiä toimintatapoja, kuten sitä, että jäsenvaltioilla ei ole valtaa suoraan päättää EU-asiakirjan salaamisesta (ne voivat vain esittää syyt salaamiselle) ja että lainopilliset neuvonannot ovat julkisia. Toisaalta tuomioistuin on huolestuttavasti antanut ymmärtää (mm. Technische Glaswerke Ilmenau -TGI (C-139/07 P), että asiakirjojen julkisuutta ei tulisi arvioida yksitellen, mikä on asetuksen hengen vastaista.

Poistuttuamme parlamentista kesällä 2011 on jännitysnäytelmässä tapahtunut paljon. Viime vuoden lopulla hyväksyttiin Anneli Jäätteenmäen ja demareiden Michael Cashmanin mietintö, joka on parlamentin kanta komission esitykseen asetuksen muuttamisesta. Laaja enemmistö kannattaa edelleen asiakirjan laajaa määritelmää komission vastaisesti. Ikävä kyllä konservatiivit jäivät tällä kertaa pois yhteisymmärryksestä ja äänestivät koko mietintöä vastaan. Heidän mielestään esimerkiksi muistioiden ei tulisi kuulua avoimuuden piiriin, kun muiden mielestä myös valmistelussa olevien asioiden tulisi olla julkisia. He myös haluaisivat lisää poikkeusmahdollisuuksia avoimuudesta, mitä muut ryhmät vastustavat. Konservatiivit lisäksi haluaisivat rajata avoimuutta tietyissä ympäristöasioissa.

Parlamentti toisti uudessa mietinnössä kannakseen muun muassa sen, että salaisuusluokitukset on kirjattava asetukseen ja että jäsenvaltiot eivät voi estää asiakirjan julkistamista (komissio on ehdottanut, että ne voisivat). Mepit myös ehdottivat uuden tasapainon löytämistä yksityisyyden ja avoimuuden välille ja vaativat, että 15 päivän määräajasta (jolloin asiakirja on julkaistava) on pidettävä kiinni, toisin kuin komissio ehdottaa.

Nyt avoimuusasetuksen uudistamisesta väännetään kättä neuvostossa. En ole itse seurannut työtä viime kuukausina kovin tarkasti, mutta avoimuuttaa puolustavien järjestöjen mukaan on suuri vaara, että jäsenvaltiot haluaisivat rajata kansalaisten pääsyä asiakirjoihin. Onneksi Suomi on ollut tässä asiassa sitkeä avoimuuden puolustaja. Toivon todella Tanskan pohjoismaalaisena puheenjohtajamaana löytävän kompromissin, joka edistää avoimuutta. Kun kansalaisten EU-kriittisyys kasvaa, on tämä vielä aiempaakin tärkeää.