Tänään alkaa itäisen kumppanuuden huippukokous Riikassa. Mistä on kyse? Vaikka itäinen kumppanuus ei mediaotsikoissa keiku, voiko olla mitään ajankohtaisempaa? Kyse on EU:n yhteistyön syventämisestä Ukrainan, Valko-Venäjän, Moldovan, Azerbaidzanin, Armenian ja Georgian kanssa. Kaikki muistanevat Maidanin tapahtumat. Siitä tässä on kyse.

Olin maaliskuussa itäisen kumppanuuden parlamenttiyhteistyön eli Euronestin kokouksessa Armenian Jerevanissa. Paikalla oli parlamentaarikkoja sekä näistä maista että Euroopan parlamentista.

Kokouksen hyvästä hengestä (ja mahtavasta armenialaisesta ruuasta, jopa kasvissyöjälle) huolimatta päätöslauselmaneuvotteluissa kävi hyvin ilmi alueen hankaluudet ja jännitteet. Lähtien siitä, että Armenialla ei ole juurikaan suhteita muihin naapureihinsa kuin Georgiaan. Puhumattakaan Turkin reaktioista kokouksessa hyväksyttyn julistukseen liittyen Armenian kansanmurhan 100 vuotta sitten. Mutta oli myös ukrainalaisilla vaikeuksia hyväksyä tämä julistus, sillä heidän mukaansa armenialaiset eivät ole tunnustaneet Ukrainan kansanmurhaan (nälkäkuolemia 1930-luvulla), joten he eivät ole tunnustaneet Armenian kansanmurhaa YK:ssa. Tähän on tosin mainittava, ettei Suomikaan ole niin tehnyt, sillä perinteeseemme ei ole kuulunut kansanmurhien tunnustamiset. Tästä politiikasta olisi syytä keskustella, sen verran suuri symbolinen merkitys asialla esimerkiksi armenialaisille olisi. Tunnelma tähän liittyen oli käsinkosketeltava kansanmurhan muistomerkillä.

Toisaalta armenialaisilla oli taas vaikeuksia hyväksyä kannanotto otsikolla ”Russian aggression in Ukraine”. Tähän syynä on tietysti tiiviit suhteet Venäjään. Armeniahan teki vuonna 2013 täyskäännöksen neuvoteltuaan yhteistyösopimuksen EU:n kanssa loppuun ja ilmoittaessaan yhtäkkiä peruvansa kaiken ja liittyvänsä Venäjän kanssa Euraasian unioniin. Riikan kokouksen yksi tärkeä tavoite olisikin vahvistaa, että Armenian ja EU:n välille neuvotellaan uutta sopimusta. Se ei kuitenkaan enää voi edellisen takia pitää sisällään kauppaosuutta.

Ei mikään helpoin alue siis. Itäistä kumppanuutta ei voi kutsua tähän mennessä onnistumiseksi, vaikka Georgia, Ukraina ja Moldova ovat solmimeet assosiaatio- ja vapaakauppasopimukset. Nämä ovat hyviä askelia, mutta tarkoittavat, että alue on jakaantunut kahtia: EU-lähentyjiin ja muihin. Tällä hetkellä uudistettavassa itäisessä kumppanuudessa tarvitaan siis aiempaa räätälöityä politiikkaa. Enemmän saavat ne, jotka etenevät yhteistyössä EU:n kanssa (”more is more”). Toisaalta, jotta alueen yhteisessä kumppanuudessa olisi järkeä, pitäisi olla myös koko aluetta kiinnostavia yhteistyöteemoja, kuten energiaomavaraisuuden parantaminen.

Jos jotain viime vuosilta on opittava, niin maita ei tule pakottaa valitsemaan puolta. Itäisen kumppanuuden maat tarvitsevat myös esimerkiksi kauppayhteistyötä Venäjän kanssa ja sieltä tulevia siirtolaisten rahalähetyksiä. EU:n ja Venäjän tulisi neuvotella siitä, miten niiden kauppa-alueet saataisiin sellaisiksi, että välissä olevat maat voivat toimia molemmissa. Toisaalta esimerkiksi omavaraisuuden tukeminen tekee maille mahdolliseksi valita kumppaninsa itse.

On osoittautunut, että puolen valitseminen on käymässä odotettua kalliimmaksi assosiaatiomaille, kun Venäjä on ottanut käyttöön kaupan vastatoimet. Tämä tarkoittaa sitä, että Riikassa olisi osoitettava todellista EU:n sitoutumista. Meillä on suuri vastuu. Jos olemme kutsuneet maat yhteistyön polulle, ei niitä voi jättää yksin. Ne tarvitsevat taloudellista tukea ja apua sopimuksen EU-säädösten toimeenpanemisessa

Kun kysyin Euroopan Vihreiden kokouksessa näistä maista tulevilta, mitä ne eniten odottavat Riikan kokoukselta ja itäisen kumppanuuden uudistukselta, vastaus oli viisumivapaus. Tähän sitoutumisen näyttäminen on elintärkeää. Mitä enemmän ihmiset pääsevät liikkumaan, sitä suurempi luottamus maiden välille kasvaa. Ja tietysti toinen vastaus oli, että määränpäänä on EU-jäsenyys.