Olin eilen opiskelijatoiminnan järjestämässä kuulemistilaisuudessa, jossa rehtori Wilhelmsson, kansleri Niiniluoto ja kehitysjohtaja Mansikkamäki vastasivat yliopistolaisten kysymyksiin yliopistolaista.

On ensinnäkin hienoa, että vihdoin on saatu massat liikkeelle kritisoimaan yliopistolain uudistusta. Yliopistoa lienee syytä uudistaa, mutta ei esitetyllä tavalla. Itse olen yrittänyt vaikuttaa uuden lain muotoon ainakin vuoden 2007 alusta asti, kun SYL lausui ensimmäisen kerran Rantasen ja Jääskisen raportista. Uhkakuvat eivät ole tuosta lausunnosta muuttuneet eli tuntuu, ettei millään hyvin perusteilla argumenteilla ole ollut vaikutusta. Käsissämme ovat nyt silloin aiemmin utopistiselta tuntuneet yksityisoikeudellinen säätiöyliopisto, lukukausimaksukokeilu ja ulkopuolisten enemmistö yliopiston korkeimmassa hallinnossa. Masentavaa.

Koska perinteisemmällä vaikuttamisella ei ole ollut merkitystä, on massat saatava liikkeelle. SYL:n olisi syytä olla tässä mukana. Sydäntä kouraisi, kun viime viikolla yliopiston henkilökunnan edustajan mukaan he eivät ole tehneet yhteistyötä opiskelijoiden kanssa, koska SYL:stä oli vuoden 2008 keväällä todettu, että tarvetta vastarinnalle ei ole. Tämä on täysin liittokokouksen tahdon vastaista.

Olin eilen yllättynyt yliopistojohdon puolustelevasta asenteesta, kritisoihan yliopistoyhteisö lakia näyttävästä mediassa vuosi sitten keväänä. Tuolloin kritiikin keskipisteenä oli toki säätiöyliopisto, joka on ollut myös minun blogini kestoteema (kolme kirjoitusta). Eilen selittelyistä paistoi läpi se, että halutaankin vain autonomiaa eli annettujen puitteiden sisällä yliopistolaiset voisivat liikutella nappuloita. Johdolle oli siis ok, että valtio määrää, että konsistorissa on enemmistö ulkopuolisia, jos yliopistolaisetn valitsevat nämä henkilöt.

Itse ainakin haluan tieteen ja taiteen vapauden nimissä yliopiston laajempaa itsenäisyyttä kuin ”autonomian aikaa”. Miksi ihmeeksi johto ei puolusta yliopistolaisten oman vallan säilyttämistä yliopistoissa. Voimme valita autuaita ulkopuolisia jäseniä, mutta emme enemmistöä emme missään nimessä tarvitse, emmekä halua.