Monet ovat varoittaneet olemaan puhumatta julkisesti imetyksestä. Vaarana on sotkeutuminen eipäs-juupas -väittelyyn, jossa vastakkain ovat korviketta piruna pitävät ja toisaalta imettämättömät äidit, jotka kokevat painostusta pakkoimettämiseen.

Sanottakoon siis heti alkuun, että en kuulu kumpaankaan leiriin. Jokainen saa valita itse, miten vauvansa ruokkii. Tärkeintä on, että ruokkii. Kuitenkin jos päätyy valitsemaan imettämisen, pitäisi tähän saada nykyistä enemmän tukea.

Ei ole montakaan kuukautta, kun itsekin ajattelin imettämisen olevan maailman luonnollisia asia. No sitähän se tietysti on, mutta ei ilman ongelmia. Imettämisen ongelmista ei puhuta tarpeeksi, ehkä siksi, että se koetaan yksityiseksi asiaksi tai sitten pelätään sen aiheuttavan turhia pelkoja tuoreissa äideissä.

Imettäminen voi olla kuitenkin myös poliittinen kysymys. Meillä on hieno neuvola- ja sairaalajärjestelmä, joka voisi tukea imettämistä paremmin kuin nykyisin. Kyse on vain asenteista ja rahasta.

Jos imetyksen tuki olisi täysin kunnossa, ei Suomessa varmaankaan imetettäisi Pohjoismaista vähiten. Vai miksi 6 kuukautisia täysimetetään THL:n mukaan vain 1 % ja ylipäänsä imetetään 60%?

En tarkoita, että nykyisellään hienot hoitohenkilöstömme eivät välitä imettämisestä lainkaan. Esimerkiksi oma neuvolahoitajani on ollut esimerkillisen kannustava. Tuki lepää kuitenkin liikaa vapaaehtoisten hartioilla, kuten Imetyksen tuki ry:n.

Jotta tasa-arvo palveluiden saannissa toteutuisi, tulisi imetyksen tuki saada kuntoon nimenomaan synnytyssairaaloissa. Tässä ovat vanhemmat epätasa-arvoisia eri Suomen kaupungeissa. Ohjaus tuntuu olevan epätasaista. Osa äideistä saa todella hyvää ohjausta ja osa ei.

Kunnollinen henkilökohtainen imetysohjaus kuuluu kaikille. Kyse on ylipäänsä julkisen terveydenhuoltomme tasapuolisuudesta, ei pelkästään imetyksen kohdalla.