Olen Malmössä Eurooan sosiaalifoorumissa. Näimme eilen elokuvan ”Rätten till staden”, jonka on ohjannut Kolbjörn Guwallius. Se herätti monia ajatuksia, varsinkin näin suomalaisen nollatoleranssin ”juhlahetkellä” (en ole nähnyt suomalaista uutisointia Töhryfestistä).

Leffa käsitteli katutaidetta. On hämmentävää ajatella tarkemmin sitä, miten määritellään laillinen tapa esittää asioita kaupungin kaduilla. Mainokset, jotka äärihoikilla malleillaan ahdistavat nuoria tyttöjä ja aivopesevät kuluttamaan, ovat laillisia, mutta värikkyyden ja itsensä ilmaisu tarroin ja maalauksin ei. Jos useammat ihmiset saisivat vaikuttaa, millaisia kuvia kadulla katselemme, voisivat myös stereotypiat murtua. Olisi vähemmän painetta ajatella sitä, millaisia meidän tulisi muiden mielestä olla.

Itse asiassa uskon, että suurimman osan mielestä taiteen tuominen kaduille tekisi elämästämme parempaa. Ei ole järkevää jahdata graffitin maalajia. Yksi ratkaisu voisi olla useiden paikkojen koristelemisen laillistaminen (esimerkkeinä alikulkutunnelit ja sähkökaapit) ja yhteistyö taiteilijoiden kanssa. Elokuvassa yksi taiteilija koristeli katukiviä uudestaan. Jalkojen alla voisi olla harmauden sijasta suuria valokuvia.

Paljon vaikeampi kysymys on se, mitä kaikkea suvaitaan. Edellä mainittuja katukivitaideteoksia ei Malmössä ole poistettu, mutta tageihin suurin osa suhtautuu vihamielisesti. Vaikka tagit eivät minunkaan silmiäni usein hivele, on mielestäni mahdoton leimata ne ”ei-taiteeksi”. Jos paikkoja maalata olisi enemmän, myös tagitkin mahtuisivat niiihin. Tämä ei tietysti poista sitä, että edelleen kyse olisi rajatusta ilmaisunvapaudesta. Nollatoleranssista tulisi vähintään luopua.

Katutaide herättää parhaimillaan arkisesta unesta ajattelemaan tai ilahduttaa yllättävästi. Erään taiteilijan mukaan: ”mielummin syödään puuroa yhdessä kuin häränpihviä yksin.”