Vajaa vuosi sitten Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden liittokokouksessa periaateohjelmaa kirjoitettaessa väiteltiin paljon siitä, onko luonto itseisarvo vai ei. Itse halusin nähdä luonnossa muutakin kuin välineellisen arvon. Tätä tunnetta oli kuitenkin vaikeahko perustella pätevin argumentein.

Perustelu tuntui vaikealta, koska me ihmisinä havainnoimme luontoa omien aistiemme kautta. On siis mahdoton sanoa ihmisen näkökulmasta, että luonnolla on jotain arvoa ihmisistä riippumatta. Ihmisen mielessä mitään ei tavallaan ole olemassa ilman ihmistä. Tämä ajattelutapa sopii tietysti kaltaiselleni konstruktivistille: totuus on katsojan silmissä.

Luettuani kirjaa ”Ympäristö ja oikeudenmukaisuus” oma ajatteluni alkoi selkeytyä. Minusta tuntuu, että luonto on arvokas, vaikka yhtään ihmistä ei olisi olemassa. Tätä emme voi kuitenkaan tietää, sillä asetan arvon itseni eli ihmisen kautta.

Jos tästä näkökulmasta on tietoteoreettisten syiden takia luovuttava, on löydettävä jokin muu selitys itseisarvolle. Lopulta itseisarvon korostamisessa on ehkä enemmän kyse retorisesta keinosta. Vannomalla luonnon itseisarvon nimeen, haluan korostaa sitä, että luonto on tärkeä muustakin kuin ihmisen saaman hyödyn kautta. Jos ihmisnäkökulmassa halutaan pysyä, voidaan ajatella, että ihmiset voivat nauttia luonnosta sen tuottaman hyvän (välinearvo) lisäksi myös sen itsensä vuoksi. Luonto voi siis olla taidekokemuksen sukulainen.