Viime viikon matka YK:n yleiskokoukseen ja Maailmanpankin vuosikokoukseen oli melkoinen täysannos kansainvälistä politiikkaa. Harvoin olen tuntenut tunnelman tiivistyneen niin kuin yleiskokouksen avajaisissa Obaman puheenvuoron aikana. Kaikki odottivat Palestiina-linjausta ja kun se lopulta tuli (there is no short cut), ei salissa kuulunut aplodeja. Obaman puhe oli reetorisista taidoista huolimatta muutenkin melko yleinen puheenvuoro viime aikaisista käänteistä aina arabikeväästä maailman taloustilanteeseen. Oli kuitenkin hienoa kuulla, ilmeisesti ensimmäistä kertaa, USA:n presidentin ajavan yleiskokouksessa seksuaalivähemmistöjen oikeuksia.

Suuremmista kokouksista osallistuin aavikoitumissopimusta (UNCCD) ja ei-tarttuvia tauteja koskevaan kokoukseen. Ei-tarttuvien tautien (eli diabetes, syöpä jne.) kokous muistutti siitä, että yhä enenevissä määrin meillä on yhteisiä haasteita kehitysmaiden kanssa. Ohi on lopullisesti asetelma, jossa pohjoinen opastaa etelää.

Ei-tarttuvien tautien kokous hyväksyi myös loppuasiakirjan. Ehkä kiintoisin neuvotteluvääntö käytiin siitä, mitä sanotaan lääkkeiden saatavuudesta ja TRIPS-sopimuksen rajoitteista. Nyt asiakirjassa viitataan TRIPS:n joustojen käyttöön lääkkeiden saatavuudessa.

Naisenergialta ei voinut välttyä paneelikeskustelussa, jossa muun muassa Brasilian presidentti Dilma Roussef, EU:n korkea edustaja Catherine Ashton, ulkoministeri Hillary Clinton sekä YK:n alipääsihteeri ja UNWOMENin pääjohtaja Michelle Bachelet puhuivat naisten poliittisesta osallistumisesta. Kommentoijana oli Tarja Halonen. Suomi vaikuttaa saaneen hyvän maineen ilmastonmuutoksen käsittelemisestä tasa-arvo -näkökulmasta. Naiset kärsivät (esimerkiksi Afrikassa ollen vastuussa polttopuiden keräämisestä) ilmastonmuutoksesta enemmän kuin miehet.

Ilmasto oli tietysti tärkeä teema myös aavikoitumista koskevalle kokoukselle. Jollain tapaa tuli sellainen olo, että juuri aavikoitumissopimus on Rion sopimuksista saanut vähiten tukea ja huomiota. Ban Ki-Moon toi esille sen yllättävän faktan, että aavikoitumista tapahtuu tällä hetkellä nopeammin kosteilla alueilla!

Suuria kokouksia kenties kiinnostavimpia olivat pienimuotoiset tapaamiset YK-järjestöjen johdon kanssa aina OCHAsta (humanitäärinen apu) UNDP:hen ja UNICEF:iin. UNEPin pääjohtaja mainitsi, että Iranissa maksetaan kaikille jokin tietty summa, jolla kompensoidaan nostetun polttoaineen hintaa. Onko tässä perustulon siemen?

Tapasimme myös ministereitä mm. Länsi-Afrikasta, Etiopiasta, Laosista ja pienistä saarivaltioista. Kansainvälinen politiikka oli todella puristettu pienoiskokoon sermeillä muodostettujen pikkukoppien rivistössä. Harmaisiin kopperoihin oli aikamoisessa epäsuhdassa aseteltu upeat valtaistuintuolien näköiset istuimet valtion päämiehiä varten. Kopista myöhästyttiin esimerkiksi, jos Obama sattui ajamaan autolla ja katu edestäsi suljettiin lähes puoleksi tunniksi. Tätä hallitustenvälisyyden, järjestöjen ja innon kuhinaa se monenvälisyys siis kai on.

Kehiryspolitiikkaa tekevien, ja muidenkin, huulilla oli tuleva kehitysparadigma. Maailmanpankin pääjohtajakin piti reilu viikko sitten puheenvuoron otsikolla Beyond Trade. Katseet tuntuivat suuntautuvan ensi vuoden Rio +20 kokoukseen. Toiset odottavat sieltä konkreettisia kestävän kehityksen tavoitteita, toiset vain periaatepäätöstä vuosituhattavoitteiden täydentämisestä (esimerkiksi energian saatavuudella) ja kolmannet pelkäävät koko keskustelun vievän pohjan siltä, että vuosituhattavoitteita todella yritettäisiin saavuttaa vuoteen 2015 mennessä. Missään tapauksessa vuosituhattavoitteita ei voi hylätä, mutta on varmaan niin, että ne kaipaavat täydennystä. Moni haluaa myös nähdä Rion sitoutuvan vihreään kasvuun. Voiko kasvu olla vihreää ja unohtuuko siinä sosiaalinen kestävyys? Todella mielenkiintoista olla mukana Suomen uuden kehityspoliittisen ohjelman kirjoittamisessa!

Hämmentävästä Maailmanpankki-kokemuksesta kirjoitan myöhemmin.