Olin maanantaina filosofi Slavoj Zizekin luennolla, jossa hänen oli tarkoitus pohtia, mitä merkitsee olla kommunisti nykypäivänä. Hänen mukaansa kommunismi sopii parhaiten yhteisen tietopääoman (creative commons) käsittelemiseen. Tämä onkin hyvin hedelmällinen näkökulma ja osoittaa, kuinka tekijänoikeudet ovat (maahanmuuton lisäksi) nykypolitiikan kuuma peruna ja osin sukupolvia jakava teema.

Toisaalta en innostunut hänen kritiikistään eettistä kuluttamista kohtaan. Yhdyn kyllä hänen kritiikkiin esimerkiksi kenkien myymisestä sillä lupauksella, että toinen pari lahjoitetaan Afrikkaan. Kuluttajan tulisi olla ensisijaisesti kiinnostunut tuotteen alkuperästä, eli onko tuote oikeudenmukaisesti valmistettu, ei siitä, kuinka monta senttiä menee hinnasta hyväntekeväisyyteen. En näe reilun kaupan tyyppisessä kuluttamisessa näitä ongelmia.

Eettinen kuluttaminen ei saa tietystikään ajaa kuluttamaan turhaan. Eettisestä kuluttamisesta saa minusta tulla vapaasti hyvä mieli, mutta mielihyvän hakemisen ei tule ohjata ostelemaan mielin määrin. Eettinen kuluttaminen toimiikin parhaiten tilanteessa, jossa voi valita välttämättömän kulutustarpeen kohdalla ”epäreilun” ja ”reilun” välillä.

Zizek kritisoi eettisen kuluttamisen olevan ideologista. Entä sitten? Hänen kritiikissään on kuitenkin yksi suuri viisaus. Kuluttamisen kautta vaikuttaminen ei saisi ajaa rakenteiden muuttamisen unohtamiseen. Hyväntekeväisyys on turhaa, jos emme muuta maailmankaupan rakenteita kaikkien maailmankolkkien työntekijöille oikeudenmukaisiksi.