Kirjoitan juuri luentopäiväkirjaa kiinnostavalta kaupunkitutkimuksen kurssilta ”Näkökulmia kaupunkiin ja kaupunkitilaan 2008”. Käsittelyn alla on Hille Koskelan luento urbaanista turvallisuuspolitiikasta.

Koskela luento oli erittäin mielenkiintoinen ja se tuotti paljon ajatuksia. Varsinkin nuorison kokeminen uhkaksi on kiinnostava kysymys, sillä maailmanhistoriassa nuorisoa on tunnuttu aina paheksuttavan. Kansallisessa rikoksen torjuntaohjelmassa (Oikeusministeriö 1999) nuoriso nostettiin suureksi ongelmaksi ja tämä kopioitui kunnallisiin turvallisuusstrategiohin. Onneksi ilmeisesti retoriikassa nuorison syyllistämisestä on siirrytty syrjäytymisen ehkäisyyn turvallisuuden lisääjänä (sisäministeriön raportti Turvallinen elämä jokaisella).

Onko niin, että todellisuudessa pelätään nuorisorikollisuuden sijaan nuorison uudistavaa voimaa ja rohkeutta kyseenalaistaa järjestystä. Nuoret kommunikoivat ”karkeammin” kuin yhteiskuntajärjestykseen uppopaistetut vanhemmat kansalaiset. Ehkä tämä uhmakkuus on liian pelottavaa. En näe muuta ratkaisua kuin sen, että eri ikäpolvet kommunikoisivat paremmin keskenään ja yrittäisivät oppia toisiltaan.

Nuorison marginalisoimiseksi voi myös laskea nyt ilmeisesti laskusuhdanteessa olevan Helsingin nollatoleranssikampanjan. Se onnistuttiin ehkä lyömään läpi, koska se kohdistui juuri aiemmin viitattuun pelottavaan ja käyttäytymiskoodeja seuraamattomaan nuorisoon. Olisi vaikea uskoa, että yhtä ehdotonta kampanjaa olisi voitu kohdistaa johonkin sellaiseen tekoon, joka tuntuisi päättäjäsukupolvesta tutummalta, kuten vaikka punaisia päin kävelemiseen tai väärin parkkeeraamiseen. Vaaratilanteita pyöräilijöille aiheuttavat varmasti enemmän pyöräteille pysäköidyt autot, kuin valotolppiin liimatut humoristiset tarrat.