Helsingin Sanomat uutisoi 17.4., että Helsingin yliopisto harkitsee stipendejä nopeille opiskelijoille. Tämä Hannele Niemen kertoma idea liittyy maan hallituksen innostukseen pidentää työuria eli suomeksi lyhentää opintoaikoja.

Opetusministeriössä toimii työryhmä, joka miettii ehdotuksia nuorten tuuppaamiseksi nopeammin korkeakouluihin ja töihin. Myös aiemmin Hesarissa on mietittyä näitä keinoja, mutta aina on mainitsematta jäänyt se mielestäni tehokkain ja järkevin vaihtoehto: opintojen ohjaus.

Mielestäni muodostetussa ongelmassa on kyse harhasta. Opiskelijat opiskelevat pitkään, koska he ovat töissä opintojensa ohella. Ja nyt heidät halutaan nopeasti valmiiksi, jotta he siirtyisivät töihin. Missä olikaan logiikka? Ei opiskelu kestä kauan sen takia, että ihmiset makaisivat sylkemässä kattoon (mikä on joskus myös ihmiselle hyväksi). Pahinta on yritykset puuttua ihmisten tiedonjanoon. Todellisuudessa vain harvoin opinnot venyvät sen takia, että ihmiset opiskelevat niin paljon. Tässä ei myöskään ole mitään väärää, sillä ei oppi ojaan kaada. Onkin vastustettava raivokkaasti sellaisia ehdotuksia, jotka rajaavat ihmisten arvostettavaa tiedonjanoa. En voi kannattaa Niemen esittämää tutkinto-oikeusrekisteriä, jolla pakotettaisiin opiskelija luopumaan toisesta tutkinnooikeudesta. Kaksoistutkinnot eivät tätä maata romauta.

Toisen asteen ja korkea-asteen väliin jäävät välivuodetkin voivat olla hienoa elämänkokemuksen kartuttamista. Ei ole kuitenkaan järkevää, että niitä vietetään vasten tahtoa. Siksi olisi parasta edistää opintojen ohjausta toisella asteella, jotta ihmisillä olisi parempi kuva korkea-asteen opintojen todellisesta sisällöstä ja siitä, mitä he todella itse haluavat. Opintojen ohjaus korkeakouluissa toimisi samoin varsinaisten jatko-opintojen sisällä.

Jotta ihmiset pääsisivät nopeammin opiskelemaan itselleen sopivaa asiaa, olisi käännettävä katse myös valintakoejärjestelmään. Emme tarvitse kuukausien ulkopänttäämistä ja huippukalliita valmennuskursseja. Koko ajan puhutaan ylioppilastutkintojen painoarvon lisäämisestä, vaikka tämä sysää vastuun onnistumisessa yhä nuoremmille, minkä Niemi hyvin huomioi. Osin jo käytössä oleva järjestelmä, jossa puolet pääsee sisään ylioppilaskirjoituspisteiden ja valintakokeen kautta ja loput pelkän kokeen kautta, on tasapainoinen. Epäonnistuminen ylioppilaskirjoituksissa ei silloin aiheuta estettä myöhemmille opinnoille. Pelkillä ylioppilaskirjoituksen pisteillä ainakin ennen pääsi lukemaan matematiikkaa, jolloin suuri osa sinne menneistä ei sitä ainetta todellisuudessa halunnut opiskella. Tämäkö on joku ihanne?

Palataan Niemen esittämiin stipendeihin nopeasti valmistuneille. Sosiaaliturvana opintotuki on tarkoitettu elämiseen. Se ei ole mikään palkkio opinnoista. Jos siihen halutaan rahaa satsata, tulisi se kohdistaa kaikkein huonotuloisimmille, sillä edelleen tuella on äärimmäisen vaikea tulla toimeen. Stipendijärjestelyt maksavat eli sen rahan voisi käyttää vaikka opintotuen nostamiseen. Riittävä opintotuki vähentäisi työssäkäyntiä, mutta tämä on selvästi liian vaikea asia päättäjien ymmärtää.